Sydämen kello, kello unelmain,
sen käynti halki vuosiemme kaikaa,
murheemme mittaa, taakat hartiain,
sen tuokion, mit tääl on elon aikaa.

Se meille kullekin on ystävä,
mi salaisimmat aatoksemme tietää,
se kokee meissä vihaa, vilppiä,
niin paljon pahaa saa se meissä sietää,

se että viimein ruostuu, turta on
ja vitkaan väsyy, hetkittäisin hakkaa.
On tullut silloin tunti tuomion,
kun lopulta sen lyönti tyystin lakkaa.

Mut toisten sydän hyvä, kaunis on,
ei siihen tartu tahra eikä lika,
ja vaikka viimeinen sen lyönti olkohon,
ei syynä siihen synti, virhe, vika.

Kun Suuri Kelloseppä tahtoo niin,
sydämen kellon ompi seisominen.
Kun tarttuu Hän sen herkkään heiluriin,
on polku poikki, rauha täydellinen.

Sydämen kello, kello sävelten
löi rinnassa tään vainajamme rakkaan.
Isänmaa kutsui - loppui lyönti sen,
sai, sankari, hän kuolon kunniakkaan.

Toivoimme hältä paljon - Marttilan
on Luojan tahtoon toki tyytyminen.
Istuimen eessä, luona Karitsan
on hällä virsi uusi, täydellinen.

Murheeseen ei saa murtaa meitä se,
mi vainajasta ompi mullan alla!
Sydämen kello, lyönyt kauniille,
on kauneuden maassa korkealla.

Sävelet siellä nuoren sydämen
jo kaikki herkistyvät sointuu suureen.
Kun kukin hänen laillaan soittimen
vain saisi viedä Herran jalkain juureen!

On kello kohtalon tuo kello sydämen,
se rinnassamme lyö ja aikaa hakkaa,
kun määrä sen on tullut täytehen,
se seisahtuu ja sykkimästä lakkaa.