Me vainiot Marttilan aukeiden
kotiseuduksi kalliiksi saimme,
on täällä kehtomme kultainen
ja haudat vanhempaimme.
Sen kyntäjäkansaa olemme,
sen verta suonemme palaa,
jos vieraita polkuja polemme,
niin tänne mielemme halaa.
Niin, meille kuuluu sen menneisyys,
ja sen huomen on huolena meidän –
ken kieltää sitä sekä hylkiä pyys,
on kosto ja tuomio heidän!
Kun juoksumme kerran juostu on,
ja me muutamme mullan alle,
uus, parempi polvi kantakohon
sen mainetta maailmalle!
Maa sykähtää tuoksuin tuhansin,
maa kaikille kuiskien puhuu,
esi-isien hiki sen mullasta,
sen huokosista huhuu.
He loihtivat korvesta leivän niin,
he uskoivat päiviin parempiin.
Maa tilille tiukaten velvoittaa,
käy vavahdus kautta sen rinnan,
niin monien hurme kostuttaa
sen karun, kalliin pinnan,
jotta tulevan polven parempi ois,
kun he ovat päässeet täältä pois.
Maa meille on äiti ja ystävä,
maa kallein on lahjoista Herran,
sen tomusta meidät luotihin,
sen helmaan painumme kerran –
ja sieltä me nousemme päivää päin,
maa uusi kun viittovi välkähtäin.
Maan pinnalta kohoten korkeuksiin
me tahdomme kerran nousta,
sen vuoksi me nytkin sodimme
ja jännitämme jousta –
maan, kodin ja uskon suojaajat
myös olivat nämäkin vainajat.
He kulkivat jälkiä isien,
he antoivat henkensä lunnaan,
ja siunaten heitä ja kiittäen
nyt luomme tään sankarikunnaan.
Niin kauan kuin heidänlaisiaan on,
on Suomi vapaa ja vankkumaton!
*
Sielukellot kumajavat
tammikuisten hankein yllä –
ällös sure, saattojoukko,
siell on heillä hyvä kyllä!
Mielin hehkuvin he lähti
suojaamahan Suomen rajaa,
vainolaisen vieraan, häijyn
tahtoivat he täältä ajaa.
Pääsiäistä meille luomaan
riensivät he alta lunten,
vapaus ja päivä, valo
oli heillä määrä unten.
Kaataa täällä sota, talvi
kyllä viljaa, nuoren ummun,
mutta heleimpänä hehkuun
kohoovat he alta kummun.
Nämä nuoret, jotka kohta
ovat kotimullan alla,
vapauden löysivät jo
rauhan maassa korkealla.
Kellot soivat! Kaiullansa
kuolon viestin taas ne tuo –
jälleen kantaa kalleintansa
kotiseutu Luojan luo.
Uhrit kalliit meiltä kysyy
vapaus ja isänmaa,
mutta urhoin muisto pysyy,
surren sit ei viettää saa.
Henkensä ken täällä antaa,
kaikkensa hän lahjoittaa,
varmaan Herra hänet kantaa
sinne, miss on rauhan maa.
Kuolemallaanhan he seuras
esikuvaa Mestarin,
riettaan maailman uhriteuras
oli Hänkin ylhäisin.
Palveltavaks Hän ei tullut,
palvelijaksemme vain.
Kaikki, yksinkertaisetkin, hullut,
huokaavaiset alla lain,
niinkuin kiittäin muistelemme
kaiken hyvän antajaa,
niin myös näille veljillemme
tehkäämme me kunniaa!
Nyt on pitkäperjantaimme,
pääsiäinen myöskin saa.
Meille uhri vainajaimme
varmasti sen valmistaa.
Emmekö siis siunais heitä,
jotka sodan voittoon vie,
ei siis täällä kyyneleitä,
kunnian on tämä tie!
”Maa on kaunis”, lauloi lasna
kerran nääkin vainajat.
Onnellisna, autuasna
nyt he tässä nukkuvat!
Suomen kauniin turva, suoja
heidän olla suotihin,
kauniimpahan maahan Luoja
heidät täältä siirsikin.
Siell ei tykkein jyske pauhaa,
pommit putoo, turmaa tuo,
siellä nautitahan rauhaa,
poissa ovat kaikki nuo.
Siellä myöskin tilinteko
meille, jälkeenjäänehet,
kerran koittaa, olimmeko
uhrin tämän arvoiset.
Kukin lähtökutsun saahan –
annoimmeko kaikkemme,
jotta uuteen kotimaahan
pääsisi myös polvi se,
jolle nämä nuoret soti
vapaan maisen isänmaan?
Heillä taivas, rauhan koti,
nyt on asuinsijanaan.
III 17.2.1940
Hän eestäni asian toimittaa,
Hän, Herra armollinen.
Mua kutsui kallis syntymämaa,
ja joukkoon sankarien
oli myöskin matkani määrä mun,
kun havahduin toiseen kutsuhun.
Me luimme päivinä lapsuuden
ja uskomme sen yhä,
että ihana rauhan kyyhkynen
ja Herran henki pyhä
alas luoksemme liitää taivaasta
meidät täyttäen armon voimalla.
Mut pyhyyttäs pilkkaa vihamies,
hän valtas ilman aavan,
ja sotalintujen pommien lies
monen iski viiltävän haavan
tai elämän riisti luodeillaan
täällä osuen väkeen viattomaan.
Tään kuoleman linnun saaliiksi
myös sallit minun tulla,
Sinä laskenut olit päiväni,
yks rukous vain on mulla:
Älä liiaksi joustas jännitä,
oi, pelasta maani elämä!
Sun pyhä tahtosi, tiedän sen,
tään vääryyden ja rienan
suo täällä riehua raivoten
nyt halki Hangon, Vienan.
Mitä teet, se varmaan hyväksi on,
mutta pian jo kuritus loppukohon!
On armosi iankaikkinen,
et kättesi tekoja heitä!
Soi pyyntö eläväin, vainajien:
Sä auta Suomea, meitä!
Sä ihana ilmasi puhdista,
suo veljien voittaa rajalla!
En sinne ehtinyt, ihminen,
Sä päätit, Herra toisin!
Kun oikein uskoni viimeisen
vain etees tuoda voisin:
Me luotamme rauhasi kyyhkyseen,
vanhurskauden valtaistuimeen!
IV 17.3.1940
Oli kevät ja hanget huikaisevat,
pajun ummut kesästä unta näki.
Oli tallella usko ja unelmat,
te olitte nousevan päivän väki.
Te koitossa lapsuuden sunnuntain,
nuo palmut poimitte hartahina,
sinun lapsinas luvaten olla ain,
sinun kutsuas, Suomi, kuulevina.
Te kuulitte sen, kun vääryyden vuo
jo alkoi vyöryä ylitse maamme.
Nyt keväinen hanki vertanne juo,
mut vapaassa maassa me elää saamme.
Te, sankarit, meille sen ostitte,
se nuorta, kallista verta maksoi.
Koko maailman ihmeenä nyt on se,
mitä Suomen parhain nuoriso jaksoi.
Te keskellä taistelun tuoksinan,
kun uupumus oli vallata miehen,
kodin muistitte varmaan ja Marttilan:
Ei, työtä ei jätetä puolitiehen!
Pian pääsiäinen on palmuineen,
työ tehty on siksi, ja palaamme kotiin,
ase vaihtuu auraan ja kirveeseen,
ei rauhan miehestä ainiaks sotiin!
Te ostitte rauhan. Ei paluunne nyt
ole iloinen palmunhakemisretki.
On kirkossa kynttilät sytytetyt,
pyhä, hiljainen, harras on hautajaishetki.
Te hankitte meille vapauden
näin pelastain tuhannet tyyssijat Suomen,
ajast’ aikaan me muistamme uhrin sen,
koko eheän maan siitä versoo huomen.
Toisarvoista vaikkapa onkin se,
mitä vainajasta on mullan alla,
sen kaivaten sinne kätkemme
ja siunaamme ne, jotka rintamalla
leposijansa tuntemattoman
maan rakastamansa sylissä saivat.
Heidän henkensä tarhassa taivahan
ovat ylhäällä, missä pilvien laivat
ja aurinko, kuu sekä tähtien vyö
sinne viittaavat heidän jälkeensä meitä.
Poissa sieltä on synti ja sota ja yö.
Pitäkäämme siis esikuvina heitä!
”Maasta olet tullut, maaksi
sun on jälleen tultava!”
Siinä, elon hauras haaksi,
lähtö-, loppusatama.
Suomen multaa kohdaltamme
meille merkitsee se siis,
elämämme, kuolemamme
liittyy, maa, sun uumeniis!
Mutta maahan minkälaiseen!
Meille on se paras maa!
Loistoon, onneen kukkuraiseen
tääl ei sille vaihtajaa!
Ja jos vieras tahtoo tänne
tuoda orjan oppejaan,
saa se tuta: sydän, jänne,
sisu meiss on ennallaan!
Se on nähty monet kerrat,
se on nähty nytkin taas,
venäläiset, vieraat herrat,
Suomen poika maahan kaas,
maahan, jonka pinta imi
myöskin hänen hurmeensa,
mutta jonka kallis nimi
vapaa on ja voittoisa.
Mutta raskas ompi hinta,
uhrit suuret vaatii maa.
Nyyhkytykseen puhkee rinta:
jälleen monta vainajaa!
Rauha kyllä solmittihin,
mutta miss on Karjala?
Ei sen lukkoon, Viipurihin,
meillä enää avainta!
Rakkautta, myötämieltä,
eheätä elämää
vaatii maamme kunkin tieltä,
sitä vaatii vainaat nää!
Pienentyi nyt pelto Suomen,
moni orpo, koditon
hätääntyy ja kysyy: Huomen
suljettuko meiltä on?
Suljetuks ei tässä maassa,
saa se tulla milloinkaan!
Taivaan oikeuden vaa’assa
työmme kerran punnitaan.
Kohdaltamme uhratkaamme
niinkuin uhras urhot nää,
silloin heidän työnsä jaamme,
myöskin meistä muisto jää!
Sisältyyhän Suomi –nimeen
nimi meidän kaikkien.
Yksilö jää piiloon pimeen,
se saa voiman, suuruuden,
Suomi, jonka maata oomme,
jonka maaksi maadumme,
joka kuuluu kohtaloomme,
elämme tai kaadumme!
Niinkuin henki helluntainen
kukkiin nostaa kuolleen maan,
sieltä saa myös suomalainen
armon nousta aikanaan
maahan parempahan, uuteen,
missä yksi kansa on,
ikikesän ihanuuteen,
vanhurskasten lepohon!
”Tulivat kunniaksi maan,
muistonsa elää ainiaan,
kruunattiin korkein arvoin.”
Nuo runon sanat totehen
kuin luona näiden paarien
kirkkaammin käyvät harvoin.
Maaperä peltoin Marttilan
työpäivän vaatii ankaran,
köyhäksi jääpi koti.
Mutt miestä missä tarvittiin,
kuolohon asti, hurmeisiin,
Marttilan poika soti.
Suomemme suojamuurina
niin moni nuori vainaja
sai elämänsä antaa.
Soi kellot Herran temppeliin,
kun saattoväki tänäänkin
taas ruumiit hautaan kantaa.
Mutt mielistämme murhe pois!
Kun meistäkin vain kukin vois
työn täyden tehden kuolla!
Nää urhothan sen uskalsi,
ja vainiomme vapaiksi
he työllä teki tuolla.
He kuolivat, mutt elämä,
suvusta sukuun säilyvä,
se kuolema on heille.
Ääressä urhoin haudan tään
tuleva polvi nostaa pään,
se velvoitus on meille.
On aika ahdas, ankea,
sen saanut tuta maailma
on viime päivinämme.
Lohduksi jälkeenjääneiden,
niin omaisten kuin vieraitten,
jää toki hädässämme,
et yksimielisinä on
nyt taakat alla ahdingon
koettu kärsein kantaa
uskoen sanaan Jumalan,
tuomion et oikean
Hän kerran meistä antaa.
Mut ilman rauhantekijää,
ja niitä ovat vainaat nää,
ei saada oikeutta.
Perinnön meille jättää he,
maan tuleville polville,
maan, jota taistelutta
he eivät ottaa sallineet,
ja siksi monet askeleet
nyt kirkkomaalle kulkee.
Mut puolustaja leskien,
taivainen isä orpojen
armoonsa heidät sulkee.
Maa puhkee pian kukkahan.
Tää hauta olkoon Marttilan
pyhiinvaelluspuisto!
Autuaat rauhantekijät
ajatuksemme näkevät,
pyhäkö on tää muisto!
Sinä, Jumala paljon kokea soit
tämän ankaran ajan lasten.
Sinä maahamme sodan ja surman toit,
se seisoimme kuoloa vasten.
Moni elämänlanka katkesikin,
monen veri sai hyytyä hankihin.
On isänmaa kutsunut poikansa
niin meillä kuin muissakin maissa,
on puollettu pyhiä arvoja
tulitaistoissa riehakkaissa,
koko maailma taistelutanner on,
pien yksilö heikko ja avuton.
Ja kuitenkin – maailmassa puhutaan
niin jaloina oikeudesta,
siitä kerskuvat itse nuo mahtavan maan,
joiden aseesta, ammuksesta
tuli, surma ja kuolema leviää,
veri vuotaa, ja rauniot jälkeen jää.
Eikö ain ole tiettykin todeksi,
että köyhän karitsa ainoo,
se on juuri se, jota naapuri
täällä himokkain katsein vainoo,
maa, ainoa omaisuus, häneltä pois,
mitä silläkään arvoa hänelle ois!
Me näytimme kaikelle maailmalle,
että sillä on arvo, ja suuri,
siitä kertovat kylmenneet urhomme,
tämä hautajaisjuhlakin juuri.
Suo suurin rakkaus henkensä
epäröimättä ystävän edestä.
Loit suomalaisille sydämeen
Sinä totuudenkaipuun ja kunnon,
vihan saimme me sortoon ja vääryyteen
sekä velvollisuudentunnon,
ne itse Sä meihin istutit –
siis miksi nyt pienesi hylkäsit?
Mikä maailman kohtalo viimein on,
sen tiedät Sä, Herra, yksin,
moni huokaa nyt orpo ja onneton:
Käy kanssani käsityksin!
Maanpiiri kaikki Sua rukoilee:
Taas rauhas suo, tälle loppu tee!
Ei ihmisten polkuja tiet ole Sun –
on isällä oikeus lapsiin,
mut aika tää ankara ahdistetun
monen kylvää harmaata hapsiin.
Tällä kaikella on jokin tarkoitus:
Pyhän Kirjan siis täyttyköön lupaus!
Sinä ahdistuksessa olijat
taas virvotat, lausuu se julki,
maan syvyydestä ne nousevat,
jotka kuolohon kerran kulki,
ja pelastus pientä odottaa,
apu, kenellä ei ole auttajaa.
Heidän verensä Sinulle kallis on,
ja he saavat elää, elää,
ja voiton virsi vankkumaton
heidän huuliltansa helää!
Mutta ne ovat joutuneet häpeään,
jotka vääryyttä kävivät etsimään.
Olet Jumala kansojen keskellä,
isä orpojen, itkevien,
olet korkea kohtalon määrääjä
näiden sankarivainajien.
Suru iäksi pois ja murhe muu:
Näin Jumalan tarkoitus toteutuu!
Näin Jumalan sana julistaa:
Ken on tuntenut mielen Herran?
Ei kaipaa Hän neuvonantajaa,
ei velkaa Hän maksa kerran,
kun ihminen istuimen etehen
saa kohota kätköstä multien.
Hän yksin on neuvonantaja,
me velallisia oomme.
Kuinka käyneekin elomme matkalla,
saamme tyytyä kohtaloomme.
Hän kaiken säätää ja tuomitsee,
Hän elomme purtta ohjailee.
Ovat tuomiot tutkimattomat,
tiet käsittämättömät Hällä,
sen todeta Suomenkin asujat
ovat saaneet ajalla tällä.
Sen totuuden edessä mykistyy
koko Eurooppa kysyen: Kenen syy?
Omaan poveensa menköhön jokainen,
syyn sieltä hän löytää varmaan:
Paha aivoitus on ihmissydämen
aina päiviltä lapsuuden armaan.
Kun Jumalan unohtaa kansa ja maa,
Hän armossaan lapsiaan kurittaa.
Mutta kuritus, eikö se olekin
myös osoitus rakkaudesta?
Eikö siunaus tämänkin sankarin
anna toivoa huomisesta?
Hän omasi saman rakkauden,
joka ristille ripusti Jeesuksen.
Ja usko ja toivo ja rakkaus,
ne pysyvät, kestävät täällä.
Ja rakkaus, taivahan tuulahdus,
se on suurin, paareinkin päällä,
siten Jumalan Poikakin kuolla sai,
jotta meill olis elämä, helluntai.
Nämä urhomme henkensä antaen
näin pelasti elämän meille.
Maan suola he olivat, kiitoksen
me olemme velkaa heille.
Ota poikasi poveesi, kotoinen maa,
siellä isätkin aamua odottaa!
Ken Jumalaan toivoen luottaapi,
hän puhtaana silloin havaa,
tämä kaikkensa antanut sankari
oven taivaan kerran myös avaa.
”Olit vähässä altis ja uskollinen”,
sana kuuluu, ”käy Herrasi huoneeseen!”
Oi, Jumalan rikkaus, viisaus
ja tieto on syvä ja vakaa!
Näiden sankarivainajain vaellus
siitä kertovi vuosien takaa.
Nyt kysymme surren: Kenen on syy?
Tie kerran seestyy ja selviytyy.
Sillä Hänestä kaikki on, Hänpä myös
täällä maailmassa kaiken ohjaa.
Saat Hältä, sä ihminen, elämäntyös,
se on Hänettä pettävää pohjaa!
Tää usko Suomen kansalla on.
Hälle kunnia iäinen olkohon!
Eli kerran Mooses, tuo Herran mies.
Hänen kauttansa pyhä kansa
pääs vapaaksi, niin että sorron ies
löys lopun ja karkoittajansa.
Hänen jälkeläisensä perivät maan,
päin kulkivat päivää uutta.
Ei hauta oo kertonut milloinkaan
hänen kuolonsa salaisuutta.
Vain vieraskäynti on elämä,
niin lyhyt kuin tähdenlento,
saa pysyvän kodin ylhäällä
vasta ihmislapsonen hento.
On siellä merkitty kirjahan
nimi meidän itsekunkin
ja matkaamme alhossa maailman,
tulos työn sekä taistelunkin.
Ei ole siis yhdentekevää
kuinka asumme maailmaamme,
jotta kerran, kun loppuu juoksu tää,
elon kirjaan nimemme saamme!
Ja sitä ei sieltä löytyä voi,
jos ei rakkaus tietämme täytä,
ei koita iäisen aamun koi,
jos tääl emme uhria näytä.
Niin, voitoksi kullekin luetaan
siellä ylhäällä alttius kerran,
ken on kaikkensa kyennyt antamaan
on varmasti kirjassa Herran.
Tämä mainen matka jos millaisen
lopun saaneekin täällä sitten,
Isän koti on pysyvä, ikuinen
hällä parissa enkelitten.
Oli Suomella pitkäperjantai.
Monen loppui hiihtäjän latu,
ja surman luotihin kesken sai
moni päättyä kaunis satu.
Monen hurmetta sankarisotilaan
sai Suomemme kamara juoda,
he häipyivät pois – ei Marttilaan
heistä jäänyt mitään tuoda.
Ei mitään ruumiista – maaksihan on
sillä määränä tullakin kerran.
Ja jos multa on tuttu tai tuntematon,
mitä siitä, kun etehen Herran
myös sieltäkin jostakin nousevat he
ja on alttius ansio heillä
niin suuri, että nyt kansamme
taas rauhan saa kulkea teillä!
Heidän nimensä elämän kirjahan
on piirretty taivahassa.
Ne säilyvät ajasta aikahan
myös kotona Marttilassa!
Niin kauan kuin Suomi on vapaa maa,
se urhonsa uljahat muistaa,
ja jos se ne kerran unhottaa,
saa surma sen maahan suistaa!
Sydämen kello, kello unelmain,
sen käynti halki vuosiemme kaikaa,
murheemme mittaa, taakat hartiain,
sen tuokion, mit tääl on elon aikaa.
Se meille kullekin on ystävä,
mi salaisimmat aatoksemme tietää,
se kokee meissä vihaa, vilppiä,
niin paljon pahaa saa se meissä sietää,
se että viimein ruostuu, turta on
ja vitkaan väsyy, hetkittäisin hakkaa.
On tullut silloin tunti tuomion,
kun lopulta sen lyönti tyystin lakkaa.
Mut toisten sydän hyvä, kaunis on,
ei siihen tartu tahra eikä lika,
ja vaikka viimeinen sen lyönti olkohon,
ei syynä siihen synti, virhe, vika.
Kun Suuri Kelloseppä tahtoo niin,
sydämen kellon ompi seisominen.
Kun tarttuu Hän sen herkkään heiluriin,
on polku poikki, rauha täydellinen.
Sydämen kello, kello sävelten
löi rinnassa tään vainajamme rakkaan.
Isänmaa kutsui – loppui lyönti sen,
sai, sankari, hän kuolon kunniakkaan.
Toivoimme hältä paljon – Marttilan
on Luojan tahtoon toki tyytyminen.
Istuimen eessä, luona Karitsan
on hällä virsi uusi, täydellinen.
Murheeseen ei saa murtaa meitä se,
mi vainajasta ompi mullan alla!
Sydämen kello, lyönyt kauniille,
on kauneuden maassa korkealla.
Sävelet siellä nuoren sydämen
jo kaikki herkistyvät sointuu suureen.
Kun kukin hänen laillaan soittimen
vain saisi viedä Herran jalkain juureen!
On kello kohtalon tuo kello sydämen,
se rinnassamme lyö ja aikaa hakkaa,
kun määrä sen on tullut täytehen,
se seisahtuu ja sykkimästä lakkaa.
Rakkauden oppi täyttymyksen
vainajassa löysi sodan työssä,
mutta niinpä rauha tyydytyksen,
hällä varmaan kuoleman on yössä.
Rinnan läpi usein käypi miekka
parhaan ihmisenkin elon tiellä,
mutta tiimalasin heljä hiekka
hälle laskee palkan jossain siellä.
Maansa eestä kuollut työssään elää,
muilla kun on unohduksen vuoro,
hänen kiitostansa muisto helää,
sitä siunaa jälkipolvein kuoro!
Ihana ikä on nuoruuden,
kynnyksellä se kysyy:
”Tuotko, sä elämä, sen, ja sen?”
Pää pystyssä ylväs pysyy.
Se katsoo kauaksi kaihoten
elon kauniin kangastukseen.
Se uskoo uneen ja onnehen
ja suureen sallimukseen.
Se onkin tehtävä juuri niin,
sen oikean, aidon nuoren,
se toiveensa tähtää taivaisiin,
sen usko siirtävi vuoren.
Suur syntyi mielessä nuoressa,
sen kuolema kypsytti kukkaan.
Kun kansa saa kulkea vapaana,
tämä nuoruus ei mennyt hukkaan.
Oli elämän kynnys korkea,
sinä säilytit nuoren uskon,
suo lahjojen jalojen jakaja
sulle armahan aamuruskon!
Ne neljäkymmentäviisi...
”Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!”
Näin ennen emomme lauloi,
niinpä naiset huokaeli,
taistelu kun täällä riehui,
vainovalkeat välähti,
miesten mentyä sotahan,
kilvan miekan mittelöhön.
”Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!”
Viime talven pitkät päivät,
öiden tunnit tuskalliset
saman kuuli pyynnön pyhän,
huokauksen hartahimman
kodeistamme kohoavan
rinnoista rasitetuista.
”Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!”
Siellä he olivat kaikki,
taatot, pojat, veljet, sulhot,
maamme miehet mainioimmat,
kansan kasvava valio,
tupihinsa turvatonna
naisten, lasten, vanhain jääden.
Venäläinen, verihurtta,
vuosisataisvihollinen,
jälleen idän ikeesehen,
alle vaivan vaikehimman
meidät pyrki, paha, panna
väkivalloin, vääryydellä,
niinkuin koetti monet kerrat
- aina turhaan, tuloksetta!
Raja miehet Marttilasta,
luota auran, kirveen, kuokan
kutsui vainolaista vastaan
kotikultaa suojaamahan.
Summa, Taipale ja Muolaa
urotöitä uljahia
nähdä sai, ja aikakirjat
niistä kertoo vielä kerran.
Elettihin, toivottihin –
kotirintamalta rauha
myöskin pysyi tyyten poissa.
Luoja ihanaisen ilman,
taivaan armaan avaruuden
valtas vieraat sotalinnut
kuolemaa ja tulta kylväin.
Ei siis ihme, että täältä
yläisihin taivaisihin
kohos pyyntö korkeuteen,
että vitsa Luojan väistyis,
synnin palkka jo pakenis:
”Tule, kullainen, kotihin,
tuopa rauha tullessasi!”
*
He tulivat valkeissa arkuissaan
ja rauhan tyyneys otsillaan,
he tulivat kotihin omainsa luo,
he, sankarivainajat rakkaat nuo.
He tulivat nuoruuden keväässä,
työn iäti kestävän tehneinä,
he tulivat kotiin lepäämään
sodan vaivoista, vilusta talven, jään.
Näin täyttyi rukous rakkaitten,
joka talvella kohosi taivaaseen:
He tulivat, kullaiset, kotihin,
ja rauha on palkkana sankarin!
Niin toisenlaista tää kaikki on vaan,
tämä paluu, ja raja, ja rauha maan.
Vaan tyytyen tahtoon Jumalan
sen otamme nöyrinä vastahan.
Voi kaiken taas muuttaa päivä uus,
suur olla voi Suomemme tulevaisuus,
sen takaavat miehet Marttilan,
jotka kätkimme sankarihautahan.
Niin totta kuin taivaas on Jumala
ja heidänlaisiaan urhoja,
ei vääryys voi iäti rehoittaa,
vaan oikeus voiton viel kerran saa!
Nyt kirkolle johtaa kuusitie,
se Jumalan puistoon askeleet vie.
Ja kotoiset kellot kaikuen lyö:
Moni päättyi lupaava, nuori työ!
Tuli kotiin yksikolmatta,
neljänkolmatta uupuissa matkalla,
hekin tulivat kuoleman voittaen
ja täyttivät käskyn rakkauden.
He iäti kestäväks tiesivät sen,
mi on taivaassa, takana tähtien,
siks heitä ei pidätä multa, ei maa,
saa ikuisuuteen he vaeltaa.
Ota, syntymämaa, sinä hellästi
nämä poikasi kotoiseen poveesi,
sieltä kirkastuneina he herätä saa,
ikiaamu kun kerran aukeaa!