"Tulivat kunniaksi maan,
muistonsa elää ainiaan,
kruunattiin korkein arvoin."
Nuo runon sanat totehen
kuin luona näiden paarien
kirkkaammin käyvät harvoin.

Maaperä peltoin Marttilan
työpäivän vaatii ankaran,
köyhäksi jääpi koti.
Mutt miestä missä tarvittiin,
kuolohon asti, hurmeisiin,
Marttilan poika soti.

Suomemme suojamuurina
niin moni nuori vainaja
sai elämänsä antaa.
Soi kellot Herran temppeliin,
kun saattoväki tänäänkin
taas ruumiit hautaan kantaa.

Mutt mielistämme murhe pois!
Kun meistäkin vain kukin vois
työn täyden tehden kuolla!
Nää urhothan sen uskalsi,
ja vainiomme vapaiksi
he työllä teki tuolla.

He kuolivat, mutt elämä,
suvusta sukuun säilyvä,
se kuolema on heille.
Ääressä urhoin haudan tään
tuleva polvi nostaa pään,
se velvoitus on meille.

On aika ahdas, ankea,
sen saanut tuta maailma
on viime päivinämme.
Lohduksi jälkeenjääneiden,
niin omaisten kuin vieraitten,
jää toki hädässämme,

et yksimielisinä on
nyt taakat alla ahdingon
koettu kärsein kantaa
uskoen sanaan Jumalan,
tuomion et oikean
Hän kerran meistä antaa.

Mut ilman rauhantekijää,
ja niitä ovat vainaat nää,
ei saada oikeutta.
Perinnön meille jättää he,
maan tuleville polville,
maan, jota taistelutta

he eivät ottaa sallineet,
ja siksi monet askeleet
nyt kirkkomaalle kulkee.
Mut puolustaja leskien,
taivainen isä orpojen
armoonsa heidät sulkee.

Maa puhkee pian kukkahan.
Tää hauta olkoon Marttilan
pyhiinvaelluspuisto!
Autuaat rauhantekijät
ajatuksemme näkevät,
pyhäkö on tää muisto!