"Maasta olet tullut, maaksi
sun on jälleen tultava!"
Siinä, elon hauras haaksi,
lähtö-, loppusatama.
Suomen multaa kohdaltamme
meille merkitsee se siis,
elämämme, kuolemamme
liittyy, maa, sun uumeniis!

Mutta maahan minkälaiseen!
Meille on se paras maa!
Loistoon, onneen kukkuraiseen
tääl ei sille vaihtajaa!
Ja jos vieras tahtoo tänne
tuoda orjan oppejaan,
saa se tuta: sydän, jänne,
sisu meiss on ennallaan!

Se on nähty monet kerrat,
se on nähty nytkin taas,
venäläiset, vieraat herrat,
Suomen poika maahan kaas,
maahan, jonka pinta imi
myöskin hänen hurmeensa,
mutta jonka kallis nimi
vapaa on ja voittoisa.

Mutta raskas ompi hinta,
uhrit suuret vaatii maa.
Nyyhkytykseen puhkee rinta:
jälleen monta vainajaa!
Rauha kyllä solmittihin,
mutta miss on Karjala?
Ei sen lukkoon, Viipurihin,
meillä enää avainta!

Rakkautta, myötämieltä,
eheätä elämää
vaatii maamme kunkin tieltä,
sitä vaatii vainaat nää!
Pienentyi nyt pelto Suomen,
moni orpo, koditon
hätääntyy ja kysyy: Huomen
suljettuko meiltä on?

Suljetuks ei tässä maassa,
saa se tulla milloinkaan!
Taivaan oikeuden vaa'assa
työmme kerran punnitaan.
Kohdaltamme uhratkaamme
niinkuin uhras urhot nää,
silloin heidän työnsä jaamme,
myöskin meistä muisto jää! 

Sisältyyhän Suomi -nimeen
nimi meidän kaikkien.
Yksilö jää piiloon pimeen,
se saa voiman, suuruuden,
Suomi, jonka maata oomme,
jonka maaksi maadumme,
joka kuuluu kohtaloomme,
elämme tai kaadumme!

Niinkuin henki helluntainen
kukkiin nostaa kuolleen maan,
sieltä saa myös suomalainen
armon nousta aikanaan
maahan parempahan, uuteen,
missä yksi kansa on,
ikikesän ihanuuteen,
vanhurskasten lepohon!