Kellot soivat! Kaiullansa
kuolon viestin taas ne tuo -
jälleen kantaa kalleintansa
kotiseutu Luojan luo.
Uhrit kalliit meiltä kysyy
vapaus ja isänmaa,
mutta urhoin muisto pysyy,
surren sit ei viettää saa.

Henkensä ken täällä antaa,
kaikkensa hän lahjoittaa,
varmaan Herra hänet kantaa
sinne, miss on rauhan maa.
Kuolemallaanhan he seuras
esikuvaa Mestarin,
riettaan maailman uhriteuras
oli Hänkin ylhäisin.

Palveltavaks Hän ei tullut,
palvelijaksemme vain.
Kaikki, yksinkertaisetkin, hullut,
huokaavaiset alla lain,
niinkuin kiittäin muistelemme
kaiken hyvän antajaa,
niin myös näille veljillemme
tehkäämme me kunniaa!

Nyt on pitkäperjantaimme,
pääsiäinen myöskin saa.
Meille uhri vainajaimme
varmasti sen valmistaa.
Emmekö siis siunais heitä,
jotka sodan voittoon vie,
ei siis täällä kyyneleitä,
kunnian on tämä tie!

"Maa on kaunis", lauloi lasna
kerran nääkin vainajat.
Onnellisna, autuasna
nyt he tässä nukkuvat!
Suomen kauniin turva, suoja
heidän olla suotihin,
kauniimpahan maahan Luoja
heidät täältä siirsikin.

Siell ei tykkein jyske pauhaa,
pommit putoo, turmaa tuo,
siellä nautitahan rauhaa,
poissa ovat kaikki nuo.
Siellä myöskin tilinteko
meille, jälkeenjäänehet,
kerran koittaa, olimmeko
uhrin tämän arvoiset.

Kukin lähtökutsun saahan -
annoimmeko kaikkemme,
jotta uuteen kotimaahan
pääsisi myös polvi se,
jolle nämä nuoret soti
vapaan maisen isänmaan?
Heillä taivas, rauhan koti,
nyt on asuinsijanaan.