PUHE MARTTILAN SANKARIPATSAAN PALJASTAMISTILAISUUDESSA 27.7.1946

jonka piti kirkkoherra W.J.Wihervaara.

Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin,

että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.

Joh. 15:13.

Tämä lause on ollut tunnuksenamme, kun olemme kokoontuneet tämän veljeshaudan äärelle. Tämä on tapahtunut jo 34 kertaa ja kullakin kerralla tähän hautaan ei ole laskettu vain yksi, vaan monta sankarivainajaa. Niinpä talvisotamme päätyttyä eräänä kuumana kesäpäivänä siunasimme tähän samalla kertaa 13 sankaria. Ja niinpä tämä hauta onkin nyt varsin laaja veljeshauta, jossa lepää 118 sankaria, joista 27 ilman ruumista, mutta muut 91 tänne lähetettyine ruumiineen. Näistä 118 sankarista on valtaosa täällä syntyneitä ja kasvaneita, vain pieni osa muualta tänne siirtyneitä ja 5 Karjalan siirtoväkeen kuuluvia.

Tämä hauta on veljeshauta ja se merkitsee, että tässä lepäävät sodan uhrit rinta rinnan säätyyn, arvoon tai ammattiin katsomatta. Tässä lepää työmies rinnan isäntänsä kanssa, pienviljelijä rinnan suuremman viljelijän kanssa ja voimme olla varmat siitä, ettei tässä haudassa ole enää politiikalla sijaa. He ovat kaikki veljiä, yhtä köyhiä, yhtä rikkaita, saman asian edestä henkensä uhranneita. Sen vuoksi uskon, että mekin kaikki tähän juhlatilaisuuteen saapuneet voimme tunnustaa, että tämä hauta on veljeshauta, joka ei kuulu vain yhdelle kansan osalle, vaan meille kaikille olimmepa sitten mitä puoluetta tahansa.

Mutta tämä hauta on veljeshauta myös siinä erikoisessa mielessä, etteivät nämä kaatuneet ole olleet vain aseveljiä keskenään, vaan monet heistä – 13 veljesparia ovat olleet myös todellisia veljiä, saman sisarusparven jäseniä sekä tämän lisäksi lepää tässä isä ja poika sekä monta, jotka ovat olleet likeisempää tahi kaukaisempaa sukua toisilleen. Veljeshaudaksi se on myös muodostunut niille monille omaisille, jotka ovat saaneet kantaa yhteistä surua sodan uhrien tähden ja jotka yhdessä ovat tänne kokoontuneet heille viimeistä palvelusta tekemään. Eikä vain heitä, vaan meitä kaikkia, jotka olemme tunteneet tämän yhteisen surun tuottaman tuskan, kun olemme nähneet nuorten miesten toinen toisensa perästä siirtyvän näin yhtäkkiä ajasta iankaikkisuuteen.

Julma sota rikkoi kotien rauhan ja erotti sen jäsenet toisistaan. Itse he eivät sellaista toivoneet, vaan olisivat halunneet viettää kodeissaan rauhallista ja hiljaista elämää. Muistan heistä vielä monta, joiden kanssa sain vaihtaa ajatuksia ja näissä keskusteluissa sain pilkistää heidän sielunsa sisimpään. Kuinka moni heistä olikaan rehti Suomen mies, jonka sydämessä asui Jumalan pelko ja isänmaan rakkaus! He tosin näyttivät hiljenevän, kun heidän pyhintä, sisintä olemustaan kosketeltiin, kuten miesluonne ainakin, mutta he halusivat toimia, kun velvollisuus ja uhraus kutsui heitä siihen. Niin, sanottakoon mitä tahansa, se ainakin on totta, että nämä sankarit katsoivat velvollisuudekseen sen, jonka puolesta he kaatuivat: kodin, uskonnon ja isänmaan. Historia on kerran kirjoittava heidän elämäntyöstään kultakirjaimin sen, mikä ihmiselämässä on kaikkein suurinta ja jumalallisinta: uhraus lähimmäisensä puolesta. Sen vuoksi heidän muistonsa elää ja heidän tekonsa on pysyvä kunniassa niin kauan kuin meillä on vapaa, itsenäinen isänmaa.

Siunatessamme heitä tällä paikalla, puhumme niin monet kerrat julki sen, mitä sydämessämme liikkui: että heidän muistonsa pitää aina säilyä. Tämän ajatuksen symboliksi suunnittelimme myös patsasta tälle paikalle, joka kertoisi jatkuvasti tuleville sukupolville, että tässä lepää118 miestä, jotka ovat antaneet henkensä ystäväinsä puolesta. Tämä ajatus alkoi vähitellen toteutua yhteisvoimin ja niin olemme nyt päässeet niin pitkälle, että edessämme seisoo Suomen graniitista tehty patsas, muhkea ja uljas, jonka nyt paljastamme.

- - -

Siinä ne ovat nuo 118 nimeä graniittiin hakattuina ja kuinka rakkaita nimiä niin monelle! Kuka voisikaan lukea sinun ajatuksesi, puoliso, joka näet tässä miesvainajasi nimen! Se on monelle vain pelkkä nimi, mutta ei sinulle, joka siihen nimeen sait yhdistää nuo monet tuskan hetket, joita sait kokea sodan raskaina vuosina. Tahi sinä äiti ja isä, jotka tästä graniitista etsitte poikanne nimeä. Eihän tuo nimi suinkaan ole vain nimi, vaan rakas muisto, joka ei poistu sydämenne sisimmästä. Samoin teille lapset, isänne nimi ei ole vai kiveen hakattu nimi, vaan mieleenne lähtemättömästi jäänyt aarre, johon kaikki lapsuuden kulta-ajan muistot kietoutuvat. Luen nuo nimet, nuo kalliit nimet, nuo sankariemme 118 nimeä ja pysyköön ne meille rakkaina koko elämämme ajan.

- - -

Mutta tässä patsaassa ei ole vain nimiä, siinä on myös veistos, taiteilijan herkän sielun aikaansaannos, joka symbolisoi näitä rakkaita vainajiamme, jotka lepäävät tämän nurmen alla. Kun tätä patsasta suunniteltiin, niin tuntui vaikealta päättää, mitä veistoksen tulisi esittää. Ajatuksissamme oli sotiva mies, uljas leijona, ritaripukuinen nuorukainen jne., mutta kaikki nämä olivat vain kuvia, jotka eivät löytäneet vastakaikua patsaan suunnittelijoiden mielessä. Ja niin päädyimme tähän: kuolon unta makaavaan sotilaaseen, ystäväinsä edestä henkensä heittäneenä, kalvennein poskipäin, mutta kuitenkin ryhdikkäänä sankarina. Hänellä on suljetut silmät, mutta kuitenkin uskon, että hän näkee niiden takaa. Ei hän katsele meitä tänne, se olisi turhaa. Hän ei kuulu enää ajallisuuden piiriin. Hän katselee ylös taivasta kohti – Pohjantähteä kohti. Ja mikä on hänen sielunsa ajatus? Eiköhän tämä tuttu laulun säe, jonka hän oppi jo lapsena pyhäkoulussa:

”Täällä Pohjantähden alla on nyt kotimaani,

mutta tähtein tuolla puolen toisen kodin saamme.”

Täällä Pohjantähden alla he olivat eläneet, nämä sankarit, täällä oli heillä pienoinen isänmaa, sen puolesta he olivat taistelleet henkeen ja vereen saakka. Mutta ei enää, he ovat jo tehtävänsä tehneet. Toinen isänmaa häämöttää jo heidän silmiinsä tuolla ylhäällä Jumalan tykönä. Ja siellä perillä ollaan yhä sankareita – ei kuitenkaan enää tämän elämän, vaan uskon elämän ja uskon sodan sankareita.

Tämä taiteilijan näkemys tässä tehtävänsä täyttäneessä sankarivainajassa kuvaa sattuvasti sotamme lopputulosta. Ei korskeata voittoa, ei mahtavaa voitonpauhua, vaan hiljaista hyminää, taivaista sanomaa, joka kertoo: ”Täällä sydän huokailee ja itku silmän täyttää. Siellä sydän iloitsee ja silmä riemun näyttää.”

Jos tämä patsas voi kohottaa meidän ajatuksemme tuolle puolen Pohjantähden, voittaneiden sankareitten maahan, niin on sen tarkoitus saavutettu, sillä ei tänne seurakuntamme kalmistoon sovi mikään taideteos niin hyvin kuin sellainen, joka voi tänne hautojen keskelle tuoda sanoman elämästä, joka on kuolemaa väkevämpi ja joka voi murheen näännyttämälle sielulle antaa pysyvän lohdutuksen. Näin saakoon tämä patsas olla meille ja tuleville polville muistona sankareista, jotka uhrasivat kaikkensa ystäväinsä edestä, mutta jotka kuitenkaan eivät kärsineet tappiota, vaan saavuttivat voiton kirkkauden maassa, jossa on pysyvä rauha.

W.J.W.